Pieni lapsi on erittäin riippuvainen vanhemmistaan / hoitajistaan. Jos esim. vauvaa ei ruokita, tai hän ei saa lämpöä ja suojaa, vauva kuolee. Pieni ihminen tunnistaa tämän riippuvuuden ja siksi pyrkii kaikilla mahdollisilla tavoilla miellyttämään hoitajiaan. Vauvan näkökulmasta esim. niinkin viaton tilanne, kuin että äiti ei aina pääse juuri silloin imettämään kun vauvalla on nälkä, voi tuntua todella vakavalta – ”minulla on nälkä, tarvitsen nyt ruokaa, en saa ruokaa, voin kuolla”. Pienelle lapselle jo se, että vanhemmat ovat häneen tyytymättömiä, voi olla suuri uhka, riippuen millainen perusturvallisuus hänelle on muodostunut. Yleistä on, että vanhemmat eivät ole kestäneet esim. lapsen surun tai vihan tunteita luontevasti. Pahimmillaan lasta on jopa rangaistu surun ja vihan näyttämisestä. Myös hyvää tarkoittavat ”älä itke”-kehotukset voivat tuntua lapsesta siltä, että ei ole suotavaa ilmaista surua. Tämä voi johtaa siihen, että lapsi ei uskalla lopulta enää ilmaista suruaan ja vihaansa, jolloin ajatellaan, että lapsi on aina iloinen, eikä ikinä hankala.

Koska monet kipeät muistot lapsuudesta on haudattu alitajuntaan, muisto omasta lapsuudesta saattaa olla normaali tai onnellinen, vaikka traumakuorma todellisuudessa olisikin suuri. Ikävien tunteiden ja tapahtumien piilottaminen itseltäänkin on ollut lapsuuden selviytymismenetelmä, jonka ansiosta olemme voineet elää ”kivuttomampaa” elämää. Olemme ikäänkuin työntäneet pois ne osat itseämme, jotka eivät ole olleet hyväksyttyjä ja ne tunteet, jotka olisivat olleet liian kivuliaita tunnettaviksi. Pahemmassa tapauksessa lapsuus on voinut olla jopa vaarallinen ja hyvin turvaton esim. vanhempien päihteiden käytön tai väkivallan takia. Tällöinkin lapsi pyrkii pitämään kiinni ”turvallisesta” lapsuudesta viimeiseen asti, mutta traumat ja niiden vaikutukset ovat aikuisenakin todennäköisemmin tietoisessa mielessä.